Voi elämää...

Vihdoin tuli sellainen olo, että pystyy päivitystäkin kirjoittamaan... Hieman raskaaksi elo painui tuossa kesän aikana/lopulla, eikä liiemmin innostusta blogin päivittämiseen ole ollut. Raskas syksy toi mukanaan myös hiukan iloa ja nyt kevät ja aurinko alkaa voittamaan :)

Jouduin syksyllä tekemään todella isoja päätöksiä ja  kohtaamaan suurta surua ja ikävää. Arvon kissaneiti Muskan astma meni siihen pisteeseen, että oli aika päästää hänet kivuistaan. Miun ilon ja valon lasta Armasta puolestaan en saanut pelastettua sen elämän möröiltä, joten lopulta pitkän harkinnan päätteeksi Armas lähti Muskan kanssa yhtämatkaa ikuiseen aurinkoon, jossa voi elää ilman turhia murheita. Ikävä on ollut ihan suunnaton ja jälleen itku silmässä tätäkin kirjoitan... Hei, hei rakkaani, mukana kuljette aina sydämessäni <3

Vaikka päätöksen teko oli ääimmäisen vaikea ja raskas, en ole sitä katunut. Mietin aina eläinten kohdalla sitä onko niiden elämä elämisen arvoista, nauttivatko ne siitä, onko kipuja yms. Armaksella oli koko elämänsä ajan kohtauksia, kutsuin niitä satelliittilähetyksiksi, joissa herättiin täydestä unesta haukkumaan ja muutenkin tuntui että Armas koki olevansa kokoajan vaarassa. Elämä alkoi käydä kovin raskaaksi kun itsellä sai olla simät sellässäkin, että voit ennakoida hiukan tapahtumia. Elo oli mitä hektisintä koko ajan, telkkariakaan ei voinut rauhassa katsoa kun pörräys oli vähän väliä käynnissä. Lopulta Armasken yölliset kohtaukset menivät siihen, että Armas hyökkäsi unesta nukkuvan Inton kimppuun ja toinen ei tiennyt mistä tulee. Into ei enää uskaltanut kulkea nukkuvan Armaksen ohi tai tulla edes makuuhuoneeseen. Pitkään meni Armaksen poistuttua siihen, että Into halusi makuuhuoneessa nukkua, eli aika iso muistijälki oli Armaksen epäreiluista kohtauksista Intolle jäänyt. Onneksi Inton pää on osoittautunut mitä terveimmäksi, eikä mitään Armasken huonoja tapoja ole kopioitunut käyttöön.

No surua oli, mutta sitten jostakin kummasta ilmestyi kaverin laittama ilmoitus kissanpennuista facebookiin. Olin kovasti päättänyt että Inton kanssa jatketaan elämää ihan kahdestaan, katsotaan miten rauhalliseksi elo osoittautuu. Rauhalliseksi tosiaan meni, ihan tylsää meillä jo oli ne pari kuukautta mitä kerettiin viettää. Tämä kaverin ilmoitus kissanpennuista sisälsi kuvan, jossa oli yksi hyvin kaunis pentu. Esittelin kuvaa siskolleni ja serkulleni, että katsokaa miten ihmeellisen värinen pentu kuvassa on. Kuitenkaan tuosa vaiheesssa vielä pysyin päätöksessäni etten eläimiä nyt ota. Sitten joku kyseli onko pennuille kodit, eikä niillä ollut, ja siitäkös iski jo paniikki, että toisella kauniilla ei oo ees kotia, joten selvästi on tarkoitettu että minä sen otan. Niin siinä sit kävi, että eikun katsomaan pentuja. Kaverini kovasti koitti kertoa että tämä kyseinen pentu on hyvin arka ja että muut pennut ovat rohkeampia, mutta itse en päässyt sen kauneudesta yli vaan välttämättä halusin tämän yksilön. Sanoin vaan että en oo helpomman kautta mennyt ennenkään, joten eiköhän sitä selvitä :)

Siinä se sitten oli meidän Helmi <3 läplääjä mikä läplääjä, liiviö mikä liviö ja lutlaaja mikä lutlaaja :) Helmistä on tullut ihan Inton kissa, vähän niikuin oli tarkoituskin. Ainut että kuulemma on hiukan eroahdistusta, kun Inton kanssa lähdetään lenkille, täällä nau'utaan ja vingutaan perään :) Helmi ei oo sylikisssa sitten missän muodossa, en saa sitä edelleenkään otettua syliin, mutta silittää antaa ja tykkääkin siitä. Inton vieressä nukutaan ja kiehnätään, sekä pesuhommia hoidetaan, kun ei tuo koiran hygienisyys kissalle riitä, eli partaa nuollaan ja muutenkin aina siitä mistä tuntuu Into likaiselta ;) Ne kyllä niin valloittava ja hellyttävä pari <3

Jos vielä tähän paketoisin Inton vuoden. Niin myöhän käytiin se BH suorittamassa ja kyllä tuomari kovasti tykkäsi meidän seuraamisesta. Tuomarista oli niin hienoa kun koira oli hyvinkin vireessä ja hänestä näytti että just ja just rajoilla mentiin, ettei lähtenyt lapasista :D Inton nimen kun kerroin niin katsojatkin naurahtivat, että kyllä on nimensä veroinen veijari! Jyväskylässä käytiin sitten PeHa A suorittamassa ja siellä tottis oli aivan kamalaa, Intolle sanoinkin yhden seuraamisen aikana, että vois ees hiukan yrittää olla mukana ja skarppina. Poika hömppäili hiukan omiaa ja jäävät liikkeet meni miten meni ja paikalla olossakin vaihdeltiin asentoa. Ainut mistä oli ylpeä ja enemmän kun tyytyväinen oli eteenmeno, jossa mentiin lujaa ja kerralla napsahdettiin maahan, se oli nappi suoritus. En olisi ollut edes pettynyt jos tottis ei ois menny läpi, kun sen verran kauheaa oli ja siihen nähden mihin pystytään oli suorits melko kaukana. Pikkusen tähän kaikkeen oli varmasti vaikutusta sillä, että Intolle meni edellisenä yönä maha ihan velliksi ja tyhjennyksellä käytiin ennen suorituksia monesti... No mutta tottis meni läpi ja maastoon päästiin. Maasto oli melko rankka ja miun juoksijakin hyytyi melkoisesti. Onneksi työn ja tuskan jälkeen hyväksytty tulos tuli. Se mitä olisi pitänyt itse valmistautuessa tehdä, olisi pitänyt kysellä kokeneemmilta kaikki mahdolliset vaihtoehdot mitä voi tulla vastaan ja miten yllättävissä tapahtumissa tulee toimia. Into nimittäin aloitti toisen ukon haukun ja kun en kunnolla paikantanut missä haukutaan, niin yhtä äkkiä haukku loppui. Onneksi tuomari näki naamasta ettei mulla ollut hajuakaan mitä miun pitää tehdä, niin tuomari ohjeisti pysähtymään ja odottamaan mitä tapahtuu, sanoi vaan että nyt on koirasta kiinni. No Intolle oli varmaan liikaa odottaminen maalimiehellä + että melko väsynyt poika oli jo tuolloin, niin eikös sitä pitänt käydä katsomassa missä ihmeessä hidasliikkeinen mamma viipyy kun minä oon jo työni tehnyt. Onneksi Into vaan pyörähti miun luona ja lähti takaisin ukolle haukkumaan ja haukkui sitten niin pitkään että olin paikalla. Itkuhan siinä ylläit tuli kun hyväksytty tulos saatiin, tuomari vaan tuumas että elossa selvisitte ja tulos tuli, mutta oli se sellainen saavutus itselle ja vielä tuon maailman ihanimman kanssa, että väkisin herkisti itkulle, mulle kun tuo itku on niin harvinaista ;) Muita kokeita ei sitten käytykään, kun meidän koti kokeet Peha B peruuntui vähäisen osoanottaja määrän takia.

Ajatus oli että tänä vuonna sitten suoritettaisi PeHa B ja PeJä A, mutta mutta... Inton jalasta alkoi nyt talvella kuulumaan epämiellyttävä ratina ja kun kynsirepeämän takia jouduttiin lääkärissä käymään, kuvattiin remppajalan kyynär. Ja voi voi sitä näkyä, nivelrikko on edennyt pahaksi :( Ainut lääke on enää kortisoni pistokset, jolla saadaan helpotetua vaivaa. Into onneksi ei oireile jalkaa vielä koko aikaisesti, pitkien lenkkien lopuksi alkaa ontuminen. Kuvien jälkeen oli pakko kohdata todellisuus ja todettava ettei meidän kannata haaveilla kokeista enää. Into saa nyt nauttia elämästä ja harrastamisesta "sairaseläkeläisenä", eli treenataan omaski iloksi, tosi toimiin ei lähdetä tähtäämään, sillä jalan ehdolla mennään ja haluan että Into säilyy normi elämässä kunnossa mahdollisimman pitkään.

Kaikki tämä on siis johtanut siihen, että pienen riisenin jyvän etsintä käynnistyi oitis ja nyt on alustavaa varausta tehty. Odotus on vaan tuskaisen pitkää ja vielä pari viikkoa pitää jaksaa jännätä saadaanko pikku rävelö meidän iloksi. Eli kohta taas on enemmän elämää tässä huushollissa kun on ehkä tarvekaan :) mutta ihana on, että Into on osana sitten pennunkin elämää, sillä Intolla on niin paljon hyviä ominaisuuksia elämisessä, että toivon niiitten osaltaan tarttuvan pentuun. No mutta ei tässä auta kun odottaa ja toivoa että meidän riemu repeää siten kesäkuussa :)

Kesähän tässä on jo kerennyt tulla

Voi taivas mitä vauhtia aika vierii, ei ees oo kerennyt päivityksiä tekemään. Hieman on sotkenut mamman uusi hieno iPhone tätä kirjoittelua, kun ei sit tuu enää konetta juurikaan auottua...seliseli toisin sanoen ;) Elämä on muutenkin muuttunut kiireiseksi taas kevään aikana, kun on uusi työ ja päivärytmi tietenkin töiden mukaan. Ihana kevät on kyllä ollu, ei voi muuta sanoa!

Poikain kanssa treenaillaan ja nyt Intolla kova tottis treeni päällä, jos sitä uskaltautuis ihan ensin BH kokeeseen, ja myöhemmmin kesällä sitten pelastuskoirakokeisiin. Into edelleen jaksaa treeneissä olla innostunut asioista, eikä sitä tunnu huolet painavan, tosin eihän sillä niitä varmaan ookkaan. Kevään eka hakutreenit mentiin hieman turhan syvillä ja laajoilla pistoilla, tais olla reilut 150m syviä parhaimmillaan. Kyllä siinä treenissä meinas mamman sydänkin pysähtyä kun korvat hävis koiralta ja koira vaan läheni alueen takana olevaa tietä, jonne matkaa oli kuitenkin melkoisesti...onneks lopulta korvat palas takaisin ja tilanne oli jälleen hallinnassa. Eli nythän meillä on tavoite hieman hillitä tuota itsenäisyyden määrää hakuilussa ;)

Armas on kevään aikana ollut kaksi kertaa hoitolassa ja molemmilla kerroilla on tuliaisena tuonut kennelyskän. Into säästyi ensimmäiseltä yskältä, mutta nyt toinen, josta juuri alku viikosta tervehdyttiin, tuli koiraan melko kovana. Yskän lisäksi Intolle tuli vuorokauden kestävä raju mahatauti, ripuli oli alkanut päivällä töitten aikaan (tietenkin!) ja jatkui seuraavaan päivään. Yksi voimakas oksennuskohtauskin tuli ja siinä vaiheessa kyllä kävi mielessä kaikki hullut myrkyttäjät ym. Mutta tällä hetkellä ollaan terveitä ja se on hyvä!

Eilen oli kesän ekat raunio treenitkin. Voi sitä iloa minkä Armas tuotti, kun onhan se vaan niin taitava, silloin kun se  haluaa työskennellä. Siellä se niin reippaasti viipotti ja ukot löytyi niin hyvällä työskentelyllä, että moni koira siinä kalpenee. Itsekkin taas tajus mitä kaikkee se osaa, kun harmittavasti se aina unohtuu tuon koiran kohdalla, sillä elämä ei oo helpoimmasta päästä sen kanssa. Siinä jos missä on koira joka on niiiiin rakas mutta myös niin kamala...

Inton kanssa rauniot meni kivasti miun puolesta ja hyvin Intolta! Kuulemma turhaan himmailen tuon tyyppisen koiran kanssa. Himmailu johtuu varmaan siitä, että miun pitää keskittyä olemaan kauhistelematta jokaista askelta minkä koira siellä ottaa. Edelleen takaraivossa jumpsuttaa ajatus Inton jalasta, ettei vaan satu mitään. Koirahan liikkuu siellä normaalisti kulkien, eikä se auta mitään, että mie haluaisin sanoa sille joka välissä "varovasti, varovasti". Treeni kaverit onneks tolkuttaa mulle, että sillä on neljä jalkaa, joten sen tasapaino on hiukan parempi kuin meillä kaks jalkaisilla. Ehkä miekin treenien myötä pääsen irti jalan ajattelusta, kun koira kuitenkin on osoittautunut viisaaksi ja järkeväksi liikkujaksi.

Että tämmöstä tällä erää ja mie koitan tästä tormistauta tän blogin kanssa ja saada tänne vaikka ihan treeni juttuja hiukan useammin :)

Muutto puuhia

Niin se on vaan taas aika vierähtänyt viimeisestä päivityksestä. Hieman on elämä muuttunut tässä ajassa, on asuinpaikka vaihtunut, niin meillä koirien kanssa kuin myös kissalla. Koirien elämä on mallillaan, kun mamma viettää päivät etsien töitä eli on kotona koneen ääressä :)

Muutettiin siis tuossa viime kuun alussa kaupunkiin pienkerrostaloon vuokra kaksioon. Minua aluksi hirvitti mitenkähän koirat sopeutuvat ihan uuteen ympäristöön ja miten ne osaavat käyttäytyä. No kaikki on mennyt paremmin kun hyvin. Armas on kaupungin kasvatti, joten sen kanssa on melko helppoa tää liikkuminen täällä. Insku puolestaan kun ei osaa kulkea hihnassa, niin melkomoista haravoimista oli ensimmäiset lenkit. Pakko oli hommata Intolle kuonopanta, että saan jotakin järkeä liikkumiseen ja nyt kun on kuukausi täällä seikkailtu, niin homma alkaa olla kuosissaan. Enää ei tervitse kun alku lenkki mennä kuonopannan kansssa ja sit kävellään jo ihan kohtuu nätisti loppu matka.

Into on kotiutunut kerrostaloon paremmin kun hyvin. Äänet ei haittaa elämistä, eikä sen elämä voisi levollisempaa olla :) Armas puolestaan joutuu yöt olemaan sitruunapanta kaulassa, kun sen yölliset satelliittilähetykset herättäisi muuten naapuritkin. Päivisin Armasta häiritsee postin saapuminen ja terävimmät kolahdukset, mutta yleensä niitä ei tarvitse haukkua, murmattaa vaan ja syöksyy ovelle päivystämään. Ai niin, se pitää kertoa miten huvittavaa oli ensimmäisten päivien lenkille lähdöt, kun koirat eivät tienneet mistä ovesta ulos mennään. Jonotusta tehtiin vuoron perään eteisen kaikilla ovilla ja suosituin ovi oli kylppärin ovi. Armakselle ulko-oven tajuaminen vei muutaman päivän enemmän kun Inskulla, mutta senhän on jo todettu aiemminkin, että kumpi näistä rakkaista ystävistä on se fiksumpi :)

No mitä sitten Muskan muuttoon tulee, niin lopulta päädyin siihen ratkaisuun, että etsin Muskalle talveksi hoitopaikan kun en sit voi tänne ottaa. Muskan ja Armaksen välithän ovat kylmän raivoisat, joten kaksiossa ei ole tilaa taisteluparin molemmille osapuolille. Päätös kissan hoitoon laittamisesta oli enemmän kuin vaikea, podin huonoa omaatuntoa siitä, että joudun "luopumaan" rakkaasta kissastani, jonka kuitenkin olen ottanut vastuulleni. Tätä päätöstä tein jo pitkään hiljaa päässäni ja mietittyäni asiaa monelta eri kantilta, vahvistui asia Muskan kannalta parhaaksi. Eihän ole mitään mieltä, että kissa joutuu elämään varpaillaan koiran takia ja vaan sen tähden, että minä itsekkäästi halua pitää kissan lähelläni. Muska siis lähti hoitoon viime lauantaina. Ajomatkaa kertyi neljä tuntia ja tämän ajan Muska nukkuili auton kojelaudalla, silleensä se kulki silloin muinoinkin :) Nyt Musu viettää tätini hyvässä hoidossa kissanpäiviä ja olen todella kiitollinen, että kissa pääsi parhaaseen hoitoon mitä ihminen voi rakkaalle lemmikilleen toivoa!

Tämmösiä nyt, treeneistä kerron kohtapuoliin lisää, myös kuvia ois tarkoitus tästä meidän uudesta elämästä laittaa. Kuulemisiin siis ja kauniita pakkaspäiviä teille lukijat! :)

Arvon kissaneiti Musu

 Tässäpä olis Inun "ystävä" (tai ainakin Inu luulee niin, tosin ei ymmärrä miks aina tulee tassua nenille) Musu -kisu, oikealta nimeltään Muska. Muska on 13v. hyvin omanlaatuinen ja pienen äänen omaava astmaatikko. Musu osaa jutella ihan oikeesti, aina vastaa kun kysytään . Paras juttu on, kun saa olla jossakin piilossa ja hältä kysytään "Missä Musu on?" niin vastaus tulee luontevasti "mauu!", piilossa saatetaan silti olla ihan pitkään... Toinen juttuhan on kiinni olevat ovet, niiden luokse on mentävä huutamaan, että "tämä ovi kiinni, viititkö tehdä jotain, ois niinku päästävä tuonne ja nopeasti?" Ai että se on hauska kissa :) Imuri on PAHA, ei vaan PAHA vaan ihan PAHAPAHA, sitä ei voi vaan sietää. Musu on suurmielenosoittaja, jos ois kissojen mielenosoituksia, niin Musu ois aina eturivissä, ihan sama mikä aihe, mutta "synkkä ei" on vastaus. Kerran sattu niin, että jouduin vähän pyyhkimään kakkoja karvoista, se annettiin kyllä tehdä, mutta kun päästin sylistä pois, niin kissa juoksi suoraan kukkaruukulle ja tuijotti minua ja rupes mättämään kukkamultia lattialle. En voinu kun nauraa :D:D On se onneks vanhemmiten pehmentyny hiukan, Armaksen kanssa tosin välit ovat enemmän kun tulehtuneet, mutten ihmettele kun vastassa on tuommonen terrieri ;)
Niin tämmönen on miun oma Musu, ihana ja sulonen <3

 

Hyvä fiilis

Nyt on päässy Intokin rakennusetsintää harjottelemaan :) Ei tuottanu pojalle ongelmia eri alustat, hyvin reippaasti hunttas ympäriinsä. Tarkennus ei oo Inton vahvin osa-alue, siihen pitää treeniä saada, mutta maalimiehet löyty ja haukut oli hyvät.

No jälkeäkin käytiin ajamassa ja sekin sujui hyvin. Intolla on nyt ylipäänsä tosi hyvä meininki kaikkeen tekemiseen. Jäljellä ei mennä enää ihan tukkaputkella ja esineetkin ilmaistaan, tosin maahan ei malteta mennä, mutta eiköhän sekin sieltä tuu jossain vaiheessa. Inton kanssa on vaan niin mukava tehä, kun se on ite ihan kympillä tekemässä. Esineruutuakin ollaan ruvettu harjoittelemaan, kun sen noudon sain opettuu. Ei siis voi olla kivempaa harrastaminen tuommoisen koiran kanssa.

Nyt viikonlopuks Into jää kotiin siskon hoitoon ja Armas menee lomalle hoitolaan. Mie lähen Helsinkiin kannustamaan meijän joukkuetta Pelastuskoirien SM-joukkuekatselmuksessa. Jännää!

Juttuja

Aika se hurahtaa niin vikkelään, ettei kerkee ees tänne blogiin kirjotella. Inton kanssa on keretty treenata yhtä ja toista. Jälki alkaa taas kulkemaan, kai mie pikkuhiljaa alan oppia lukemaan sitä mustaa partanaamaa!? Huomasin nyt parilla jäljellä, että mitä mie oon luullu sen väsymykseks ja motivaatio ongelmaks, onkin ollut vaan jäljen katoaminen. Niissä kohdissa se heittää ihan sellasen hälläväliä ilmeen hetkellisesti ennenkun alkaa työstämään jälkeä uudestaan. Mutta hyvä kun nyt oon sen hokassu, etten ehkä enää siitä stressaa...

Haku sujuu hyvin. En oikein aina ymmärrä miten se niin itsestään voi kulkea ilman hirveetä työstämistä  ym. mihin Armaksen kanssa oon tottunu, mutta ehkes Inskun motivaatio on loksahtanu vaan niin hyvin kohdilleen. Intolle se on vissiin niin sisään rakennettu tuo ilmavainutyöskentely...tiiä häntä? Mukaavaa siis on seurata sen tekemisiä, kun vauhtia riittää ja iloissaan ollaan. Nyt miun pitää ruveta rakentamaan sinne maastoon hieman hallintaa, kun mie oon antanu pikkupojan vielä mennä aika vauhdikkaasti hihnan päässä radalle ym. On se ehkä jo sen ikänen, että kestää hieman mukana kulkemista ;)

Hieman on huoliaikin ilmassa, kun jalka taas oireilee. Lekurista pitäis nyt hakea toinen cartrophen kuuri, jos sillä taas sais niveleen nesteet kohdilleen. Melko hurjaa ja vauhdikasta meno on kieltämättä ollu, niin ei oo ihmekkään että nivelrikkoisen kaverin jalassa tuntuu. Ei Insku sitä jalkaansa säästä yhtään, mennään kun höpelö tuolla metsissä; tykitetään täysillä rinteitä ylös ja alas, ja hyppelehditään mättäiden ja risukkojen yli välillä hyvällä ja välillä huonolla menestyksellä. Nyt pitää vielä ennenkun ihan kylmäks heitää kelin, niin yrittää käyttää joka päivä Into uimassa, niin jos siitä taas rauhoittus se jalka.

Tämmösiä juttuja tänään, hyviä syksyisiä päiviä kaikille lukijoille!

Naks

No Into poikahan se on sellanen poika, ettei se oo mitään koskaan halunnu tuua mulle, ei leluja eikä esineitä, ei mitään. Lähelle ollaan kyllä tultu niitten kanssa, mutta tuotu niitä ei oo. Nyt sit kun koira on jo kaks ja puol, niin aattelin, että pakkohan se asia on joten saada kuntoon jos meinaa johonkin kokeeseen ikinä mennä. Yrityksiä tuomiseen oon tehny eri konstein, mutta sitten on iteltä taidot loppunu ja en oo uskaltanu säätää, ettei tuomisesta tulis ainakaan missään muodossa vastenmielistä. Intolle onneks oon tajunnu jo pentuna opettaa naksun, ja sillä saanu opetettuu muutamia juttuja. Nyt sit rupesin naksuttelemaan esinettä ja tällähetkellä ollaan tilanteessa, että se tuo mulle ihan käteen ne esineet. Pikku hiljaa lähdin siis naksuttamaan ensin siitä että huomoi esineen, ottaa sen suuhun, nostaa sen, nostaa sen ja mie otan käteen, tuo sen hieman kauempaa miun luo, ja nyt tuo sen miulle käteen. Nyt oon siihen liitänyt jo käskyn "anna", ja tuntuuhan tuo tajuuvan mitä se tarkoittaa. Vähänkö ihana on ollu tehä tätä noutoo, kun koiran häntä huiskaa kokoajan ja selvästi sen päässä käy hirvee raksutus mitä ihmettä se mamma nyt oikein haluaa. Kaikkee sitä saa opetettuu, kun vaan ite ensin tajuaa mitenkä vie opetusta eteenpäin ja sit kun vielä koira on tuollanen ihana otus, niin mikäs sen kanssa on touhutessa! Se on se MINU MAALIMAN INU!!