Maaliman Inu

perjantai 29. maaliskuuta 2013

Voi elämää...

Vihdoin tuli sellainen olo, että pystyy päivitystäkin kirjoittamaan... Hieman raskaaksi elo painui tuossa kesän aikana/lopulla, eikä liiemmin innostusta blogin päivittämiseen ole ollut. Raskas syksy toi mukanaan myös hiukan iloa ja nyt kevät ja aurinko alkaa voittamaan :)

Jouduin syksyllä tekemään todella isoja päätöksiä ja  kohtaamaan suurta surua ja ikävää. Arvon kissaneiti Muskan astma meni siihen pisteeseen, että oli aika päästää hänet kivuistaan. Miun ilon ja valon lasta Armasta puolestaan en saanut pelastettua sen elämän möröiltä, joten lopulta pitkän harkinnan päätteeksi Armas lähti Muskan kanssa yhtämatkaa ikuiseen aurinkoon, jossa voi elää ilman turhia murheita. Ikävä on ollut ihan suunnaton ja jälleen itku silmässä tätäkin kirjoitan... Hei, hei rakkaani, mukana kuljette aina sydämessäni <3






Vaikka päätöksen teko oli ääimmäisen vaikea ja raskas, en ole sitä katunut. Mietin aina eläinten kohdalla sitä onko niiden elämä elämisen arvoista, nauttivatko ne siitä, onko kipuja yms. Armaksella oli koko elämänsä ajan kohtauksia, kutsuin niitä satelliittilähetyksiksi, joissa herättiin täydestä unesta haukkumaan ja muutenkin tuntui että Armas koki olevansa kokoajan vaarassa. Elämä alkoi käydä kovin raskaaksi kun itsellä sai olla simät sellässäkin, että voit ennakoida hiukan tapahtumia. Elo oli mitä hektisintä koko ajan, telkkariakaan ei voinut rauhassa katsoa kun pörräys oli vähän väliä käynnissä. Lopulta Armasken yölliset kohtaukset menivät siihen, että Armas hyökkäsi unesta nukkuvan Inton kimppuun ja toinen ei tiennyt mistä tulee. Into ei enää uskaltanut kulkea nukkuvan Armaksen ohi tai tulla edes makuuhuoneeseen. Pitkään meni Armaksen poistuttua siihen, että Into halusi makuuhuoneessa nukkua, eli aika iso muistijälki oli Armaksen epäreiluista kohtauksista Intolle jäänyt. Onneksi Inton pää on osoittautunut mitä terveimmäksi, eikä mitään Armasken huonoja tapoja ole kopioitunut käyttöön.

No surua oli, mutta sitten jostakin kummasta ilmestyi kaverin laittama ilmoitus kissanpennuista facebookiin. Olin kovasti päättänyt että Inton kanssa jatketaan elämää ihan kahdestaan, katsotaan miten rauhalliseksi elo osoittautuu. Rauhalliseksi tosiaan meni, ihan tylsää meillä jo oli ne pari kuukautta mitä kerettiin viettää. Tämä kaverin ilmoitus kissanpennuista sisälsi kuvan, jossa oli yksi hyvin kaunis pentu. Esittelin kuvaa siskolleni ja serkulleni, että katsokaa miten ihmeellisen värinen pentu kuvassa on. Kuitenkaan tuosa vaiheesssa vielä pysyin päätöksessäni etten eläimiä nyt ota. Sitten joku kyseli onko pennuille kodit, eikä niillä ollut, ja siitäkös iski jo paniikki, että toisella kauniilla ei oo ees kotia, joten selvästi on tarkoitettu että minä sen otan. Niin siinä sit kävi, että eikun katsomaan pentuja. Kaverini kovasti koitti kertoa että tämä kyseinen pentu on hyvin arka ja että muut pennut ovat rohkeampia, mutta itse en päässyt sen kauneudesta yli vaan välttämättä halusin tämän yksilön. Sanoin vaan että en oo helpomman kautta mennyt ennenkään, joten eiköhän sitä selvitä :)








Siinä se sitten oli meidän Helmi <3 läplääjä mikä läplääjä, liiviö mikä liviö ja lutlaaja mikä lutlaaja :) Helmistä on tullut ihan Inton kissa, vähän niikuin oli tarkoituskin. Ainut että kuulemma on hiukan eroahdistusta, kun Inton kanssa lähdetään lenkille, täällä nau'utaan ja vingutaan perään :) Helmi ei oo sylikisssa sitten missän muodossa, en saa sitä edelleenkään otettua syliin, mutta silittää antaa ja tykkääkin siitä. Inton vieressä nukutaan ja kiehnätään, sekä pesuhommia hoidetaan, kun ei tuo koiran hygienisyys kissalle riitä, eli partaa nuollaan ja muutenkin aina siitä mistä tuntuu Into likaiselta ;) Ne kyllä niin valloittava ja hellyttävä pari <3

Jos vielä tähän paketoisin Inton vuoden. Niin myöhän käytiin se BH suorittamassa ja kyllä tuomari kovasti tykkäsi meidän seuraamisesta. Tuomarista oli niin hienoa kun koira oli hyvinkin vireessä ja hänestä näytti että just ja just rajoilla mentiin, ettei lähtenyt lapasista :D Inton nimen kun kerroin niin katsojatkin naurahtivat, että kyllä on nimensä veroinen veijari! Jyväskylässä käytiin sitten PeHa A suorittamassa ja siellä tottis oli aivan kamalaa, Intolle sanoinkin yhden seuraamisen aikana, että vois ees hiukan yrittää olla mukana ja skarppina. Poika hömppäili hiukan omiaa ja jäävät liikkeet meni miten meni ja paikalla olossakin vaihdeltiin asentoa. Ainut mistä oli ylpeä ja enemmän kun tyytyväinen oli eteenmeno, jossa mentiin lujaa ja kerralla napsahdettiin maahan, se oli nappi suoritus. En olisi ollut edes pettynyt jos tottis ei ois menny läpi, kun sen verran kauheaa oli ja siihen nähden mihin pystytään oli suorits melko kaukana. Pikkusen tähän kaikkeen oli varmasti vaikutusta sillä, että Intolle meni edellisenä yönä maha ihan velliksi ja tyhjennyksellä käytiin ennen suorituksia monesti... No mutta tottis meni läpi ja maastoon päästiin. Maasto oli melko rankka ja miun juoksijakin hyytyi melkoisesti. Onneksi työn ja tuskan jälkeen hyväksytty tulos tuli. Se mitä olisi pitänyt itse valmistautuessa tehdä, olisi pitänyt kysellä kokeneemmilta kaikki mahdolliset vaihtoehdot mitä voi tulla vastaan ja miten yllättävissä tapahtumissa tulee toimia. Into nimittäin aloitti toisen ukon haukun ja kun en kunnolla paikantanut missä haukutaan, niin yhtä äkkiä haukku loppui. Onneksi tuomari näki naamasta ettei mulla ollut hajuakaan mitä miun pitää tehdä, niin tuomari ohjeisti pysähtymään ja odottamaan mitä tapahtuu, sanoi vaan että nyt on koirasta kiinni. No Intolle oli varmaan liikaa odottaminen maalimiehellä + että melko väsynyt poika oli jo tuolloin, niin eikös sitä pitänt käydä katsomassa missä ihmeessä hidasliikkeinen mamma viipyy kun minä oon jo työni tehnyt. Onneksi Into vaan pyörähti miun luona ja lähti takaisin ukolle haukkumaan ja haukkui sitten niin pitkään että olin paikalla. Itkuhan siinä ylläit tuli kun hyväksytty tulos saatiin, tuomari vaan tuumas että elossa selvisitte ja tulos tuli, mutta oli se sellainen saavutus itselle ja vielä tuon maailman ihanimman kanssa, että väkisin herkisti itkulle, mulle kun tuo itku on niin harvinaista ;) Muita kokeita ei sitten käytykään, kun meidän koti kokeet Peha B peruuntui vähäisen osoanottaja määrän takia.

Ajatus oli että tänä vuonna sitten suoritettaisi PeHa B ja PeJä A, mutta mutta... Inton jalasta alkoi nyt talvella kuulumaan epämiellyttävä ratina ja kun kynsirepeämän takia jouduttiin lääkärissä käymään, kuvattiin remppajalan kyynär. Ja voi voi sitä näkyä, nivelrikko on edennyt pahaksi :( Ainut lääke on enää kortisoni pistokset, jolla saadaan helpotetua vaivaa. Into onneksi ei oireile jalkaa vielä koko aikaisesti, pitkien lenkkien lopuksi alkaa ontuminen. Kuvien jälkeen oli pakko kohdata todellisuus ja todettava ettei meidän kannata haaveilla kokeista enää. Into saa nyt nauttia elämästä ja harrastamisesta "sairaseläkeläisenä", eli treenataan omaski iloksi, tosi toimiin ei lähdetä tähtäämään, sillä jalan ehdolla mennään ja haluan että Into säilyy normi elämässä kunnossa mahdollisimman pitkään.

Kaikki tämä on siis johtanut siihen, että pienen riisenin jyvän etsintä käynnistyi oitis ja nyt on alustavaa varausta tehty. Odotus on vaan tuskaisen pitkää ja vielä pari viikkoa pitää jaksaa jännätä saadaanko pikku rävelö meidän iloksi. Eli kohta taas on enemmän elämää tässä huushollissa kun on ehkä tarvekaan :) mutta ihana on, että Into on osana sitten pennunkin elämää, sillä Intolla on niin paljon hyviä ominaisuuksia elämisessä, että toivon niiitten osaltaan tarttuvan pentuun. No mutta ei tässä auta kun odottaa ja toivoa että meidän riemu repeää siten kesäkuussa :)





1 kommentti:

  1. Niin, monenmoista tunnetilaa sitä joutuu läpikäymään noiden lemmikkien tiimoilta mutta väitänpä että siinä oppii itsekin tunteitansa käsittelemään laajemmallakin rintamalla. Niin kauniisti kirjoitat Armaksesta ja noista muistakin temmeltäjistä ja hienoa kun olet saanut jo uuden kaverin suhteen pyörät pyörimään.
    Hyvää Pääsisäistä!

    VastaaPoista